Olennainen kysymys presidentin valtaoikeuksien osalta on, määrääkö Suomen presidentin aseman ja oikeudet Suomen perustuslaki vaiko EU:n Lissabonin sopimus.
EU-jäsenyyden vastustajille vakuuteltiin aikoinaan (1994), että Suomi tulee myös EU:n jäsenenä päättämään ”tasan tarkkaan” omasta lainsäädännöstään niin sosiaaliturvan kuin muillakin alueilla. Nyt ollaan kuitenkin edetty jo tulkintoihin, että ei vain tavanomainen lainsäädäntö, vaan perustuslakikin olisi alisteinen EU:n peruslaille. Jos tähän on tultu, niin arvio, että Suomi ei enää ole itsenäinen valtio, on hyvin lähellä todellisuutta.
Valtiollisen itsenäisyyden puolustaminen tarkoittaa, että montesquieulaiseen vallan kolmijakoon eli lainsäädäntö-, lainkäyttö- ja toimeenpanovaltaan nojautuvaa suomalaista järjestelmää pyritään vahvistamaan kaikilta osiltaan.
Presidentin vallan rajoittamista vielä nykyisestään vaativa kokoomus- ja osin keskustajohto toimivat viimeksi mainittua pyrkimystä vastaan. Ne eivät huomaa tai halua huomata, että presidentin ulkopoliittista valtaa pienentämällä heikennetään samalla kolmijaon erästä keskeistä akselia eli toimeenpanovaltaa (jonka keskeiset toimijat ovat juuri valtioneuvosto ja presidentti) kokonaisuutena nimenomaisesti ulkopolitiikan alalla.
Jos presidenttiä ei päästetä samaan pöytään EU:n presidentin kanssa, se merkitsee, että Suomen ”presidentillinen” ulkopolitiikka ulkoistetaan ratkaisevasti viimeksi mainitulle ja Euroopan Unionille kokonaisuutena. Samalla osa Suomen poliittista johtoa myöntää tosiasiallisesti, että Lissabonin sopimus käy Suomen perustuslain yli presidentin eräiden valtaoikeuksien osalta.
Noin menetellessään osa maan poliittista johtoa sahaa oksaa sekä itsensä että erityisesti kansanvallan alta. Kun Suomen perustuslain mukaan ”valtioneuvosto vastaa Euroopan unionissa tehtävien päätösten kansallisesta valmistelusta ja päättää niihin liittyvistä toimenpiteistä”, tämä saattaa merkitä sitä, että myös valtioneuvosto ja pääministeri ovat vaarassa joutua presidentin vallan vähetessä eräänlaiseen toissijaiseen ”toimitusministeriön” asemaan EU:ssa.
Jos Lissabonin sopimuksen tunnustetaan menevän Suomen perustuslain yli presidentin valtaoikeuksien osalta, niin miksei tämä sama voisi EU:n näkökulmasta katsoen ulottua koskemaan myös valtioneuvoston ja pääministerin valtaoikeuksia. Kun osa Suomen poliittista johtoa on poistamassa toista lautasta EU-pöydästä, syntyy riski, että molemmat lautaset menetetään.
Eduskunnan puhemies Sauli Niinistö totesi äskettäin, että presidentin vallan kaventamisella saattaa olla taipumus edetä suuntaan, jossa tuo valta lähestyy nollaa. Niinistön pohdiskelua voi kuitenkin jatkaa aina siihen johtopäätökseen asti, että valtiovallan yhden keskeisen osan (presidentin) aseman heikentäminen johtaa myös pääministerin ja hallituksen aseman heikentymiseen EU:ssa eli jäljelle jää vaikutusvallaltaan lähes pelkkiä nollia.
Voidaan kysyä, mitä järkeä on siirtää talouspoliittisten ongelmien ja puoluepoliittisten juonittelujen rasittamalle pääministerille ulkopolitiikan hoidon päävastuu, kun Suomen perustuslaki on viisaasti määrännyt tämän asian juuri siihen tehtävään keskittyvälle presidentille. Siis: järki hoi, äly älä jätä siellä Taxellin toimikunnassa!
29.12.2009 /Seppo Ruotsalainen
TALOUSKRIISI SAAMASSA YLIOTTEEN
Näyttää ilmeiseltä, että maan hallituksen elvytystoimet eivät pure talouskriisiin. Mitä enemmän hallitus elvyttää, sitä pahemmin kuntien ja samalla koko maan talous on menossa kuralle.
Talouskriisi on edennyt maailmanlaajuisesti niin pitkälle, että kyseessä ei ole pelkkä ns. normaalikriisi, vaan talouden mannerlaattoja liikutteleva globaali järistys. Nykyisen finanssikriisin synnyttämä hyökyaalto heittelee maailman mitassa sivuun mm. kokonaisia autotehtaita. Suomessa sellu- ja paperitehtaita on mennyt nurin siten, että kokonaisia maantieteellisiä alueita tyhjentyy työvoimasta jotenkin samoin kuin metsä tyhjentyy puista äkillisen trompin iskiessä.
Mitä ovat nuo talouden mannerlaatat, jotka kolaroivat keskenään? Juuri nyt näyttää ajankohtaiselta Karl Marxin aikoinaan tekemä havainto, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos on käsillä silloin kun kaksi tekijää eli toisaalta yhteiskunnan tuotantovoimat ja toisaalta noita tuotantovoimia koskevat omistussuhteet joutuvat ratkaisevasti ja peruuttamattomasti ristiriitaan keskenään. Toisin sanoen kun tuotantovoimat (reaalitalous) eivät enää tavallaan ”mahdu” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin.
Marxin mukaan nuo kärjistyvät suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia”.
Tuotantovoimien ja omistussuhteiden väliseen ristiriitaan liittyy erityisesti talouspulien yhteydessä tuotantovoimien laaja hävittämisprosessi juuri siksi, että nuo voimat saataisiin kutistettuina edelleen ”mahtumaan” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin.
Nykyisessä markkinatalouden kriisissä tuotantovoimien ja omistussuhteiden välinen ristiriita ilmenee kärjistyneesti siten, että siinä tuhotaan myös taloudellisesti menestyviä tuotantolaitoksia ja sekä yksityistä että valtio-omisteista elinkeinoelämää.
Maan hallitus ei ota huomioon kriisin syvyyttä, vaan jatkaa kotikutoisia ”elvytystoimiaan” entiseen tapaan, varakkaita suosimalla ja saattamalla heikompiosaiset yhä vaikeampaan asemaan. Leipäjonot pitenevät, yhä useammat työssäkäyvätkin kotitaloudet joutuvat vaikeuksiin.
Syvässä kriisissä on tärkeintä, että pelastus- ja tukitoimet suunnataan korostetusti yhteiskunnan heikompiosaisiin ja puolustuskyvyttömiin kansalaisiin, jotka ovat turbulenssin ensimmäisiä uhreja.
On turha vahvistaa ketjun vahvimpia osia esim. varakkaita suosivilla verohelpotuksilla, jos Suomi-laivan heikoin rengas ei myrskyssä kestä. Kriisin voittamisessa on suuri merkitys sillä, että kansalaiset ovat valmiita yhteisiin ponnistuksiin. Ihmisten tulee tuntea, että heistä välitetään. Ilman tuota tunnetta maan talouden pelastamiseen tarvittavia toimia ei synny.
27.11.2009 Seppo Ruotsalainen
Talouskriisi on edennyt maailmanlaajuisesti niin pitkälle, että kyseessä ei ole pelkkä ns. normaalikriisi, vaan talouden mannerlaattoja liikutteleva globaali järistys. Nykyisen finanssikriisin synnyttämä hyökyaalto heittelee maailman mitassa sivuun mm. kokonaisia autotehtaita. Suomessa sellu- ja paperitehtaita on mennyt nurin siten, että kokonaisia maantieteellisiä alueita tyhjentyy työvoimasta jotenkin samoin kuin metsä tyhjentyy puista äkillisen trompin iskiessä.
Mitä ovat nuo talouden mannerlaatat, jotka kolaroivat keskenään? Juuri nyt näyttää ajankohtaiselta Karl Marxin aikoinaan tekemä havainto, että talousjärjestelmän maailmanhistoriallinen muutos on käsillä silloin kun kaksi tekijää eli toisaalta yhteiskunnan tuotantovoimat ja toisaalta noita tuotantovoimia koskevat omistussuhteet joutuvat ratkaisevasti ja peruuttamattomasti ristiriitaan keskenään. Toisin sanoen kun tuotantovoimat (reaalitalous) eivät enää tavallaan ”mahdu” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin.
Marxin mukaan nuo kärjistyvät suhteet ”saattavat koko porvarillisen yhteiskunnan sekasortoon” ja yhteiskunta alkaa muistuttaa ”taikuria, joka ei enää kykene hallitsemaan esiin manaamiaan maanalaisia voimia”.
Tuotantovoimien ja omistussuhteiden väliseen ristiriitaan liittyy erityisesti talouspulien yhteydessä tuotantovoimien laaja hävittämisprosessi juuri siksi, että nuo voimat saataisiin kutistettuina edelleen ”mahtumaan” vallitsevien omistussuhteiden puitteisiin.
Nykyisessä markkinatalouden kriisissä tuotantovoimien ja omistussuhteiden välinen ristiriita ilmenee kärjistyneesti siten, että siinä tuhotaan myös taloudellisesti menestyviä tuotantolaitoksia ja sekä yksityistä että valtio-omisteista elinkeinoelämää.
Maan hallitus ei ota huomioon kriisin syvyyttä, vaan jatkaa kotikutoisia ”elvytystoimiaan” entiseen tapaan, varakkaita suosimalla ja saattamalla heikompiosaiset yhä vaikeampaan asemaan. Leipäjonot pitenevät, yhä useammat työssäkäyvätkin kotitaloudet joutuvat vaikeuksiin.
Syvässä kriisissä on tärkeintä, että pelastus- ja tukitoimet suunnataan korostetusti yhteiskunnan heikompiosaisiin ja puolustuskyvyttömiin kansalaisiin, jotka ovat turbulenssin ensimmäisiä uhreja.
On turha vahvistaa ketjun vahvimpia osia esim. varakkaita suosivilla verohelpotuksilla, jos Suomi-laivan heikoin rengas ei myrskyssä kestä. Kriisin voittamisessa on suuri merkitys sillä, että kansalaiset ovat valmiita yhteisiin ponnistuksiin. Ihmisten tulee tuntea, että heistä välitetään. Ilman tuota tunnetta maan talouden pelastamiseen tarvittavia toimia ei synny.
27.11.2009 Seppo Ruotsalainen
Presidentti hölmöläisten armoilla
26.10.2009/Seppo Ruotsalainen
Ulkoistaminen on päivän sana. Harvempi meistä olisi kuitenkaan arvannut, että myös tasavallan presidentin tehtävät ulkoistetaan EU:n presidentille. Kuka tuo EU:n ”presidentti” sitten on? Kuka kulloinkin, mikä milloinkin. Tony Blairista Berlusconiin ja kaikkeen siltä väliltä. Kansamme valitsemalta Suomen presidentiltä viedään valtaoikeudet ja samalla häneltä evätään pääsy EU:n huippukokouksiin. Viimeksi mainittuja kokouksia ”johtaa” juuri tuo EU:n presidentti.
Suomalaiset päättäjät (oikeusministeri Brax etunenässä) ovat hölmöläismäisesti polttamassa oman talonsa eli torjumassa sen mahdollisuuden, että kansan valitsema presidentti ja pääministeri voisivat yhdessä puolustaa suomalaisen kansanvallan viimeisiä rippeitä EU:ssa. Kahta lautasta ivataan ja kivitetään ”omien” toimesta kunnes molemmat lautaset on saatu hajalle. Sen jälkeen ollaan informaation suhteen lentävien lautasten ja lentävien iskulauseiden varassa.
Ulkoministerin tehtävät ulkoistetaan puolestaan EU:n ulkoministerille. Kuka hän on? Taivas tiennee, muttei kerro. Se tiedetään, että Suomen ulkopolitiikka ulkoistetaan. Voi kysyä, mitä ulkoistettavaa tähän maahan vielä jää. Pääministeri ja hänen hallituksensa? Mutta hehän ovat jo ulkona.
Oikeusministeri Brax sanoo, että sen jälkeen kun Lissabonin sopimus saadaan voimaan (saadaanko Tsekkikin vihdoin kurkusta kuristamalla mukaan ruotuun?) EU:ssa tulee olemaan vain harvoja asioita, jotka eivät kuuluisi pääministerin toimivaltaan. Tuohon on kuitenkin sanottava, että maailmanpolitiikassa (josta siis EU on vain osa) on myös harvoja asioita, jotka eivät kuuluisi Suomen presidentin toimintapiiriin.
Ministeri Brax tarkastelee asioita ahtaan EU-keskeisestä näkökulmasta unohtaen maailmanpolitiikan (Venäjän, Kiinan, Intian, Brasilian jne.). Viimeksi mainittu alue kuuluu enemmän ulkopolitiikkaan keskittyneelle tasavallan presidentille kuin lautakasan takaa kurkkivalle pääministerille. Samasta syystä presidentin oikeus osallistua EU:n päätöksentekoprosessiin on ehdoton välttämättömyys..
Ulkoistaminen on päivän sana. Harvempi meistä olisi kuitenkaan arvannut, että myös tasavallan presidentin tehtävät ulkoistetaan EU:n presidentille. Kuka tuo EU:n ”presidentti” sitten on? Kuka kulloinkin, mikä milloinkin. Tony Blairista Berlusconiin ja kaikkeen siltä väliltä. Kansamme valitsemalta Suomen presidentiltä viedään valtaoikeudet ja samalla häneltä evätään pääsy EU:n huippukokouksiin. Viimeksi mainittuja kokouksia ”johtaa” juuri tuo EU:n presidentti.
Suomalaiset päättäjät (oikeusministeri Brax etunenässä) ovat hölmöläismäisesti polttamassa oman talonsa eli torjumassa sen mahdollisuuden, että kansan valitsema presidentti ja pääministeri voisivat yhdessä puolustaa suomalaisen kansanvallan viimeisiä rippeitä EU:ssa. Kahta lautasta ivataan ja kivitetään ”omien” toimesta kunnes molemmat lautaset on saatu hajalle. Sen jälkeen ollaan informaation suhteen lentävien lautasten ja lentävien iskulauseiden varassa.
Ulkoministerin tehtävät ulkoistetaan puolestaan EU:n ulkoministerille. Kuka hän on? Taivas tiennee, muttei kerro. Se tiedetään, että Suomen ulkopolitiikka ulkoistetaan. Voi kysyä, mitä ulkoistettavaa tähän maahan vielä jää. Pääministeri ja hänen hallituksensa? Mutta hehän ovat jo ulkona.
Oikeusministeri Brax sanoo, että sen jälkeen kun Lissabonin sopimus saadaan voimaan (saadaanko Tsekkikin vihdoin kurkusta kuristamalla mukaan ruotuun?) EU:ssa tulee olemaan vain harvoja asioita, jotka eivät kuuluisi pääministerin toimivaltaan. Tuohon on kuitenkin sanottava, että maailmanpolitiikassa (josta siis EU on vain osa) on myös harvoja asioita, jotka eivät kuuluisi Suomen presidentin toimintapiiriin.
Ministeri Brax tarkastelee asioita ahtaan EU-keskeisestä näkökulmasta unohtaen maailmanpolitiikan (Venäjän, Kiinan, Intian, Brasilian jne.). Viimeksi mainittu alue kuuluu enemmän ulkopolitiikkaan keskittyneelle tasavallan presidentille kuin lautakasan takaa kurkkivalle pääministerille. Samasta syystä presidentin oikeus osallistua EU:n päätöksentekoprosessiin on ehdoton välttämättömyys..
Poliittista peliä ja pelin politiikkaa
Ensin ajateltiin, että hallitus ja oppositio ryhtyisivät yhdessä torjumaan päälle karkaavaa talouskriisiä. Hallituksen ja opposition piti tavallaan käydä keskenään eräänlainen hillitty harjoitusottelu, jossa samalla selviäisi yhteisen joukkueen se kokoonpano, jolla toden teolla käytäisiin kamppailuun talouskriisin synnyttämää uhkaa vastaan (sillä tämä ottelu on totisesti vielä edessäpäin).
Oikeastaan eräänlaiseksi ystävyysotteluksi (”kaikkihan me olemme samassa veneessä”) suunniteltu harjoitusottelu alkoi kuitenkin vähitellen saada yhä kovaotteisempia muotoja. Mieliä alkoivat kuohuttaa julkisuuteen levinneet tiedot, joiden mukaan molemmat joukkueet olivat ostaneet ja värvänneet riveihinsä pelaajia pimeällä rahalla. Pelikentän laidalla sijaitsevan lautakasan takana oli kuulemma supistu pelaajahankinnoista ja raha-asioista. Jopa junioritoimintaan tarkoitettuja varoja kerrottiin käytetyn vanhojen pelaajakonkareiden ostamiseen ja joukkueen kokoonpanossa säilyttämiseen hinnalla millä tahansa.
Ottelun tiimellyksessä myrskyn silmään on joutunut erityisesti hallituksen keskushyökkääjä Matti Vanhanen. Yhä useammin kysytään, pitäisikö tuo pitkänhuiskea, hiukan kaavamaisesti, kömpelösti ja itsepäisesti toimiva pelaaja ottaa vaihtoon. Selitykseksi ei tahdo enää riittää, että muita vaihtoehtoja ei ole, sillä sehän tarkoittaa vain sitä, että hallituksella ei ole vaihtopelaajia tai että se on jo käyttänyt kaikki sääntöjen sallimat vaihtonsa.
Mikäli asia on noin, se merkitsee, että hallituksen joukkueella ei ole varaa menettää enää yhtään pelaajaansa esim. ulosajon tai vakavan loukkaantumisen vuoksi. Tämän voisi huomioida esim. hallituksen maalivahti Timo Kalli osoitellessaan sormella ottelun erotuomariksi ryhtyneen Median suuntaan. Punainen kortti merkitsisi, että hallitus joutuisi pelaamaan lopun ajan ilman maalivahtiaan.
Tuokaan ei ehkä kovin paljoa merkitsisi, sillä hallituksen vahvuus piilee opposition jokseenkin täydellisessä voimattomuudessa. Oppositio ei tahdo saada palloa millään keskiviivan yli hallituksen puoleiselle pelialueelle. Poikkeuksena ovat opposition puolustajien silloin tällöin lähettämät summittaiset kaaripallot joukkueen johtajan Jutta Urpilaisen ”Pitkä pallo ja kaikki perään”- suosituksen mukaisesti (suositellaan siis pitkiä listoja!).
Ottelua seuraava yleisö (äänestäjäkunta) alkaa olla lopen kyllästynyt tähän pian jo puolitoista tuntia kestäneeseen pelaajien suunsoittoon, jälkipeliin (jalkoihin potkimiseen) ja kentän pinnassa yhtenään muka tuskasta ja itsesäälistä kieriskeleviin pelaajiin (joista osa mielletään pesun kestäviksi pelureiksi). Ilmapiiri alkaa olla sellainen, että yleisö valmistautuu saattelemaan viheltäen ja buuaten molemmat joukkueet pukukoppiin. Pukukopin jälkeen saattaa vuorossa olla äänestyskoppi.
Osa yleisöstä on jo sitä mieltä, että seuraavaa ottelua ei enää tulla katsomaan, eikä pääsylippua (enempää kuin äänestyslippuakaan) lunasteta. Edessä oleva hallituksen ja opposition yhteisottelu Talouskriisi- nimistä joukkuetta vastaan nähdään etukäteen hävityksi mm. siksi, että pelaajat ovat jo harjoitusottelussa potkineet toisensa pelikyvyttömiksi ja yhteistyöhaluttomiksi.
Nyt odotellaan loppuvihellystä tälle kohellukselle. Yleisö joutuu kuitenkin kellojaan vilkuillen huokailemaan, että joudutaanko tämä nollasummapeli (tilanteessa 0-0) siirtämään vielä jatkoajallekin. Aina rangaistuspotkukilpailuun saakka? Tuskin tästä ihan ilman rangaistuksia selvitään.
9.10.2009
Seppo Ruotsalainen
valtiot. tri, veteraaniurheilija
Oikeastaan eräänlaiseksi ystävyysotteluksi (”kaikkihan me olemme samassa veneessä”) suunniteltu harjoitusottelu alkoi kuitenkin vähitellen saada yhä kovaotteisempia muotoja. Mieliä alkoivat kuohuttaa julkisuuteen levinneet tiedot, joiden mukaan molemmat joukkueet olivat ostaneet ja värvänneet riveihinsä pelaajia pimeällä rahalla. Pelikentän laidalla sijaitsevan lautakasan takana oli kuulemma supistu pelaajahankinnoista ja raha-asioista. Jopa junioritoimintaan tarkoitettuja varoja kerrottiin käytetyn vanhojen pelaajakonkareiden ostamiseen ja joukkueen kokoonpanossa säilyttämiseen hinnalla millä tahansa.
Ottelun tiimellyksessä myrskyn silmään on joutunut erityisesti hallituksen keskushyökkääjä Matti Vanhanen. Yhä useammin kysytään, pitäisikö tuo pitkänhuiskea, hiukan kaavamaisesti, kömpelösti ja itsepäisesti toimiva pelaaja ottaa vaihtoon. Selitykseksi ei tahdo enää riittää, että muita vaihtoehtoja ei ole, sillä sehän tarkoittaa vain sitä, että hallituksella ei ole vaihtopelaajia tai että se on jo käyttänyt kaikki sääntöjen sallimat vaihtonsa.
Mikäli asia on noin, se merkitsee, että hallituksen joukkueella ei ole varaa menettää enää yhtään pelaajaansa esim. ulosajon tai vakavan loukkaantumisen vuoksi. Tämän voisi huomioida esim. hallituksen maalivahti Timo Kalli osoitellessaan sormella ottelun erotuomariksi ryhtyneen Median suuntaan. Punainen kortti merkitsisi, että hallitus joutuisi pelaamaan lopun ajan ilman maalivahtiaan.
Tuokaan ei ehkä kovin paljoa merkitsisi, sillä hallituksen vahvuus piilee opposition jokseenkin täydellisessä voimattomuudessa. Oppositio ei tahdo saada palloa millään keskiviivan yli hallituksen puoleiselle pelialueelle. Poikkeuksena ovat opposition puolustajien silloin tällöin lähettämät summittaiset kaaripallot joukkueen johtajan Jutta Urpilaisen ”Pitkä pallo ja kaikki perään”- suosituksen mukaisesti (suositellaan siis pitkiä listoja!).
Ottelua seuraava yleisö (äänestäjäkunta) alkaa olla lopen kyllästynyt tähän pian jo puolitoista tuntia kestäneeseen pelaajien suunsoittoon, jälkipeliin (jalkoihin potkimiseen) ja kentän pinnassa yhtenään muka tuskasta ja itsesäälistä kieriskeleviin pelaajiin (joista osa mielletään pesun kestäviksi pelureiksi). Ilmapiiri alkaa olla sellainen, että yleisö valmistautuu saattelemaan viheltäen ja buuaten molemmat joukkueet pukukoppiin. Pukukopin jälkeen saattaa vuorossa olla äänestyskoppi.
Osa yleisöstä on jo sitä mieltä, että seuraavaa ottelua ei enää tulla katsomaan, eikä pääsylippua (enempää kuin äänestyslippuakaan) lunasteta. Edessä oleva hallituksen ja opposition yhteisottelu Talouskriisi- nimistä joukkuetta vastaan nähdään etukäteen hävityksi mm. siksi, että pelaajat ovat jo harjoitusottelussa potkineet toisensa pelikyvyttömiksi ja yhteistyöhaluttomiksi.
Nyt odotellaan loppuvihellystä tälle kohellukselle. Yleisö joutuu kuitenkin kellojaan vilkuillen huokailemaan, että joudutaanko tämä nollasummapeli (tilanteessa 0-0) siirtämään vielä jatkoajallekin. Aina rangaistuspotkukilpailuun saakka? Tuskin tästä ihan ilman rangaistuksia selvitään.
9.10.2009
Seppo Ruotsalainen
valtiot. tri, veteraaniurheilija
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)