Ensin ajateltiin, että hallitus ja oppositio ryhtyisivät yhdessä torjumaan päälle karkaavaa talouskriisiä. Hallituksen ja opposition piti tavallaan käydä keskenään eräänlainen hillitty harjoitusottelu, jossa samalla selviäisi yhteisen joukkueen se kokoonpano, jolla toden teolla käytäisiin kamppailuun talouskriisin synnyttämää uhkaa vastaan (sillä tämä ottelu on totisesti vielä edessäpäin).
Oikeastaan eräänlaiseksi ystävyysotteluksi (”kaikkihan me olemme samassa veneessä”) suunniteltu harjoitusottelu alkoi kuitenkin vähitellen saada yhä kovaotteisempia muotoja. Mieliä alkoivat kuohuttaa julkisuuteen levinneet tiedot, joiden mukaan molemmat joukkueet olivat ostaneet ja värvänneet riveihinsä pelaajia pimeällä rahalla. Pelikentän laidalla sijaitsevan lautakasan takana oli kuulemma supistu pelaajahankinnoista ja raha-asioista. Jopa junioritoimintaan tarkoitettuja varoja kerrottiin käytetyn vanhojen pelaajakonkareiden ostamiseen ja joukkueen kokoonpanossa säilyttämiseen hinnalla millä tahansa.
Ottelun tiimellyksessä myrskyn silmään on joutunut erityisesti hallituksen keskushyökkääjä Matti Vanhanen. Yhä useammin kysytään, pitäisikö tuo pitkänhuiskea, hiukan kaavamaisesti, kömpelösti ja itsepäisesti toimiva pelaaja ottaa vaihtoon. Selitykseksi ei tahdo enää riittää, että muita vaihtoehtoja ei ole, sillä sehän tarkoittaa vain sitä, että hallituksella ei ole vaihtopelaajia tai että se on jo käyttänyt kaikki sääntöjen sallimat vaihtonsa.
Mikäli asia on noin, se merkitsee, että hallituksen joukkueella ei ole varaa menettää enää yhtään pelaajaansa esim. ulosajon tai vakavan loukkaantumisen vuoksi. Tämän voisi huomioida esim. hallituksen maalivahti Timo Kalli osoitellessaan sormella ottelun erotuomariksi ryhtyneen Median suuntaan. Punainen kortti merkitsisi, että hallitus joutuisi pelaamaan lopun ajan ilman maalivahtiaan.
Tuokaan ei ehkä kovin paljoa merkitsisi, sillä hallituksen vahvuus piilee opposition jokseenkin täydellisessä voimattomuudessa. Oppositio ei tahdo saada palloa millään keskiviivan yli hallituksen puoleiselle pelialueelle. Poikkeuksena ovat opposition puolustajien silloin tällöin lähettämät summittaiset kaaripallot joukkueen johtajan Jutta Urpilaisen ”Pitkä pallo ja kaikki perään”- suosituksen mukaisesti (suositellaan siis pitkiä listoja!).
Ottelua seuraava yleisö (äänestäjäkunta) alkaa olla lopen kyllästynyt tähän pian jo puolitoista tuntia kestäneeseen pelaajien suunsoittoon, jälkipeliin (jalkoihin potkimiseen) ja kentän pinnassa yhtenään muka tuskasta ja itsesäälistä kieriskeleviin pelaajiin (joista osa mielletään pesun kestäviksi pelureiksi). Ilmapiiri alkaa olla sellainen, että yleisö valmistautuu saattelemaan viheltäen ja buuaten molemmat joukkueet pukukoppiin. Pukukopin jälkeen saattaa vuorossa olla äänestyskoppi.
Osa yleisöstä on jo sitä mieltä, että seuraavaa ottelua ei enää tulla katsomaan, eikä pääsylippua (enempää kuin äänestyslippuakaan) lunasteta. Edessä oleva hallituksen ja opposition yhteisottelu Talouskriisi- nimistä joukkuetta vastaan nähdään etukäteen hävityksi mm. siksi, että pelaajat ovat jo harjoitusottelussa potkineet toisensa pelikyvyttömiksi ja yhteistyöhaluttomiksi.
Nyt odotellaan loppuvihellystä tälle kohellukselle. Yleisö joutuu kuitenkin kellojaan vilkuillen huokailemaan, että joudutaanko tämä nollasummapeli (tilanteessa 0-0) siirtämään vielä jatkoajallekin. Aina rangaistuspotkukilpailuun saakka? Tuskin tästä ihan ilman rangaistuksia selvitään.
9.10.2009
Seppo Ruotsalainen
valtiot. tri, veteraaniurheilija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti